Addikti keinot keksii! Löysin meidän talon alakerrasta yleisen netin, riemastus!

Viimeiset 24 tuntia ovat olleet varsin mielenkiintoisia. Koska gradu on saatettu suht tyydyttävään vaiheeseen, olen kunnostautunut yrittämällä saada kasaan ensimmäistä lehtijuttuani pitkiin pitkiin aikoihin.

Aiheena ovat Friedrichshainin vallatut talot muurin murruttua ja nyt. Aloitin homman eilen houkuttelemalla kanapastan ja suklaan avulla vanhan talonvaltaaja-Jörgin kertomaan menneistä ajoista. Kahden tunnin sessio sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkäpiitä. Että täällä on ihan oikeasti joskus uskottu, että muurin murruttua vanhasta Itä-Saksasta syntyisikin jotain aivan uutta, missä ihmiset eläisivät omavaraisesti irti kommunismista mutta myös kapitalismista. Että täällä sähkö juoksi ja vesi virtasi ilmaiseksi, koska kukaan ei tiennyt kuka moisia hallinnoi. Tai että kokonainen kaupunginosa eli täysin omavaraisesti. Mutta ajat muuttuivat ja enää täällä ei ole vallattuja taloja, vain muutama jäänne, jotka järkkäävät kuka mitäkin pitääkseen menneet ajat mielessä.

Aamulla herättyäni kiiruhdin jäljittämään näitä jäänteitä ja päädyin juttelemaan hirmu kivan ruotsinsuomalaisen Emmin kanssa mielettömään taitelijakommuuniin, hiiviskelemään luvatta seuraavaan anarkisti-kommuuniin jäljittäessäni suomalaista Merviä, katsastamaan ensimmäistä Itä-Berliinin vallattua tehdasta Tachelesia, sekä syömään erään taitelijakommuunin "Volkskucheen", eli kansankeittiöön herkullista vegeruokaa (kyllä, se on mahdollista! Siis herkullinen vegeruoka). Koko päivä on vilissyt uusia ajatuksia, näkymiä ja ihmisiä. Punkkareita, hajoamispisteessä olevia taloja, graffiteja, märkiä villasukkia ja erikoisia ihmisiä.

Kotimatkalla tuli tunne jota en odottanut kaiken tämän jälkeen. Tuli ikävä kotiin. Siihen elämään jonka itse tuntee, jossa tietää miten puhutaan ja ollaan. Jossa on ystäviä ja puhdasta, voi katsoa telkkaria ja mennä sunnuntailounaalle Rajamäkeen.

Hmm. Mutta se on sanottava, että "toimittajan" roolin ottaminen on aika vapauttavaa. Elinana en ikinä hiippailisi kenenkään pihoilla luvatta tai kyselisi ventovierailta tunkeilevia kysymyksiä että "kuinkas kasvatat lapsesi neljänkymmenen ihmisen kanssa?", mutta jutun kirjoittamisen varjolla saa sellaista tehdä. Ja se on aika mielenkiintoista!

Mutta toivottavasti tästä jotain myös tuleekin. Huomenna olisi tarkoitus katsastaa vielä pari taloa ja sitten yrittää saada jotain kasaan ja vielä kaupatuksikin jonnekin.

Vaikeaa päättää kumpi on suurempaa, ikävä kotiin vai haikeus lähteä!
Elina